torstai 5. syyskuuta 2019

Tauko blogissa ja kohdun poisto

Ensimmäisenä kerron, että minulla on isoja pyöriä lähtenyt liikkeelle. Olen tehnyt elämäntapamuutosta tähän kotiäitiarkeeni ja lisäksi perustanut yrityksen, jonka kasaaminen valmiiksi on vienyt aikaani aika paljon ja tulee sitä viemään vielä hetken aikaa. Blogi on näin ollen joutunut jäädä taka-alalle, erityisesti minua harmittaa tämä voimauttavien kysymyskorttien sarjan vuoksi. 
Tilanne nyt kuitenkin on tämä ja blogi edelleen hakee paikaansa elämässäni. Mietinkin että pidänkö tämän edelleen hyvin henk.koht elämäni väylänä avata ajatuksia, rakea jne vai liitänkö sen jopa yritykseeni, koska minä olen yritykseni ja toisaalta aiheeni usein ovat aika tämmöisiä hyvinvointilähtöisiä...katsotaan. Nyt ilmoitan blogin kuitenkin jäävän tauolle ennalta määräämättömäksi ajaksi ja joskus se palaa, joko tälle sivulle tai jollekin toiselle, mutta siitä ilmoitan varmasti tällä sivustolla :)

Ennen lopettamista haluan kuitenkin vielä avata ajatustani kesällä läpikäydystä kohdun poistostani. Päädyimme lääkäreiden kanssa näinkin radikaaliin toimenpiteeseen, koska vuotoja ei saatu kuriin, rauta-arvot oli alta riman reippaasti ja sen tunsi valitettavasti myös olossa. Neljän terveen lapsen äitinä, vaikka kahdessa on ollut niin tiukat paikat, että edelleen nousee pala kurkkuun niitä ajatellessa, en voi olla kiitollisempi saamastani perheestä. Viides lapsi käväisi haaveissa, mutta pelko siitä, että istukka taas jälleen kerran irtoaisi ei antanut enää rauhaa, lisäksi ultran mukaan kohdun seinämä oli sektiohaavan kohdilta jo niin ohut, että lisäseurannat olisivat varmasti tarpeen.

Kaikenmaailman riskitekijöiden vuoksi, sain ihastuttavan lääkärin, joka on yksi kokeneimpia Suomessa ja hän vielä alkoi ultrassa epäillä, että kohdussa saattaisikin olla reikä, eikä hematooma, jota epäiltiin sektiosta jääneeksi, olisikaan vanha vaan tuoretta verta. Leikkaus olisi siis hyvinkin puollettu päätös. 

Leikkauspäivän aamuna minua suoraan sanottuna pelotti, koska kokemukseni puudutuksista oli ihan hirveitä, ne eivät oikein toiminut ja jälkioireet oli voimakkaat. Onneksi anestesialääkäri otti tämän tosissaan ja päätyikin muitta mutkitta nukutukseen. Leikkaus meni hyvin.

Heräsin sanoinkuvaamattomaan tuskaan ja oksetukseen ja sain kuulla, että olin "ollut hereillä" jo viisi tuntia. Olin ollut koko ajan niin kipeä, vaikka minulle oli pumpattu kuulemma ennätyksellinen määrä opioideja, että en itse tiedä tuosta ajasta (luojan kiitos) mitään. Vielä seuraavat 8 tuntia meni jonkinlaisessa shokissa siitä, että miksi kipua ei saada kuriin. Tänä aikana olimme jo kuitenkin hoitajien kanssa todenneet että kipulääke laittaa vain oksettamaan ja voisin itse kuvailla, että se ikäänkuin herkisti kaikki aistit, myös kipuaistin. Lääkkeen jälkeen kipu ikäänkuin paheni. En siis enää suostunut ottaa opioideja. kolmisen tuntia viimeisen lääkkeen jälkeen alkoi oloni helpottaa ja pää selvitä. Kipuun kokeiltiin "ihan vain" panacodia ja buranaa, kuten minulle asia ilmaistiin :) Se olikin hyvä, koska kivusta tuli siedettävä eikä pää mennyt sekaisin eikä oksettanut. Pään selkiäminen tapahtui keskellä yötä, joten seuraavana päivänä pääsin kotiin.

Toipumiseni kesti n.2 viikkoa, jonka jälkeen toiset 2 viikkoa olin vielä toosi varovainen. Ehdin hyvin miettiä, mitä tapahtui ja mitäs nyt? Istuin nyt sohvalla ja mietin kaikkea tapahtunutta. Kohdussa oli kuin olikin ollut reikä, noin kahden euron kolikon kokoinen. Se on jäänyt sektiossa joko auenneesta tai muuten löyhästi ommellusta ompeleesta. Olisi ollut ajan kysymys, missä vaiheessa vatsaonteloon joka kuukaisi osittain vuotanut veri olisi aiheuttanut tulehduksen. Ja entä se kipu... minut diagnosoitiin opioidiresistentiksi. Opioidit eivät siis oikein meinaa toimia tai vaikuttavat erittäin huonosti tai ilmenevät vain haittavaikutuksina. Suoraan sanottuna minua hirvittää jos enää ikinä joudun mihinkään leikkaukseen. Sektioissa tämä on huomattu puudutusten toimimattomuutena, viimeisimmässä minut jouduttiin nukuttamaan kun en vain puutunut. Sektioista en ole kuitenkaan ollut lähellekään näin kipeä, liekö johtunut haava-alueen pienuudesta sitten verrattuna kohdun ja munatorvien poistoon...

Tällä hetkellä fiilis on kiitollinen. Hienoa että asia saatiin hoidettua, minun ei enää tarvitse jatkuvasti kärsiä ja hyvähän sekin on että tuli ilmi nämä lääkejutut... Lisäksi koen, että kohdunpoisto sinetöi jossain määrin myös tulevaisuuttani. Olen oikeasti nyt jatkamassa niin sanotusti eteenpäin, onhan tässä lapsia tehtykin jo viimeiset kymmenen vuotta :D 

Ihana perhe, ihana arki ja nyt tervetuloa myös työelämä tähän kuvioon mukaan. Olkoon se sitten pienimuotoista tai isompaa, yritykseni puolelta tai jostain muualta, niin nyt minä voin hyvin, oloni on mitä loistavin ja koen eläväni.

Kuulemisiin!

tiistai 30. heinäkuuta 2019

Millaisia tunteita tunnen nyt? (12/52)

Hyppäsitkö vasta mukaan? Klikkaa TÄSTÄ ja lue mikä on jutun juju ja lähde mukaan henkiselle
matkalle :)



Kesä alkaa olla loppupuolella ja aikamoista haipakkaa tässä onkin ollut. Ei me varsinaisesti olla hirveästi reissattu, mutta kummasti tekemistä on silti aina löytynyt :)

Minulla on tässä syksyn aikana tulossa isoja juttuja, perustin alkukesästä yrityksen ja syksyllä olisi tarkoitus sitä alkaa kasailla. Kotisivut olisi hieno juttu ja tämä blogikin saattanee siinä vaiheessa siirtyä siihen osoitteeseen, tai sitten ei, sen näkee. Olen myös ajatellut paljon työasioita. Hain kesätöihin kätilöksi, mutta en tällä kertaa päässyt. Sinänsä ymmärrän oikein hyvin, onhan täällä kätilökoulu ja sen myötä paljon kätilöitä. Laittaa kuitenkin miettimään, että jos pääsen sinne ikinä muulloin, niin edessä on vuosien pätkätyörumba...kolmessa vuorossa. Työ itsessään on toki ihanaa. Ajattelin tässä kuitenkin yritykseni puitteissa tehdä pientä suunnitelmaa toisenlaiselle urapolulle ja siihen kuulunee myös pientä lisäopiskelua. Mutta siitä lisää taas myöhemmin.

Mutta nämä tunteet. Taustojen perusteella ymmärrätte jos sanon tällä hetkellä tuntevani innostusta, iloa ja inspiraatiota, mutta myös lievää pelkoa, jännitystä ja vajavaisuutta. Tarvitsen aika-ajoin itsetuntoboostauksen, että kyllä tästä yrittäjyydestä selviää, se vain on itselle ihan uusi asia. Tunnen myös aika ajoin riittämättömyyttä kun tekemistä olisi paljon ja tunteja päivässä liian vähän. Olen vähän kuin meidän eskarilainen, joka suurella innolla, odotuksella ja rinta rottingilla on astumassa ison esikoululaisen kenkiin, koulutien ensimmäisewt askeleet on edessä, mutta siellä sydämessä silti häivähtää se pieni jännitys ja pelko siitä että pärjäänkö, osaanko, olenko hyvä. Me tsempataan täällä sitten toinen toistamme :D

Haluan myös pitää kiinni omista kivoista jutuista, ajasta kun voin ihan vain lueskella kirjaa. Ja viime aikoina luettavien kirjojen pinkka on kasvanut sen verran isoksi, että olenkin ihan huoletta ottanut sille vähän enemmän aikaa :) Selvästi kaipaan sitä nyt ja muut asiat ovat tasapainossa, joten nyt on sen aika. Tiedän jo kokemuksesta, että tulee myös aika kun kirjat ei voisi vähempää kiinnostaa :D
Nämä jutut kulkee sykleissä. Jos tälle pitäisi nyt vertauskuvaa hakea niin varmasti se olisi sellainen perinteinen vaaka, jossa kupit voivat heilahtaa puolelta toiselle. Kun seuraa kroppaansa ja tunteitaan, se pysynee hyvin tasassa ja tällä hetkellä iso kirjapinoni tasapinottaa toisessa kupissa olevaa yritys ja arkimöykkyä :D

Tunnen tämän arjen keskellä myös kiitollisuutta. Kiitollisuus yltää ihan kaikkeen, perheeseen, asuinpaikkaan, tähän hetkeen. Olen saanut elämältä paljon ja toivottavasti voin sen myötä antaa myös muille paljon.

Ja taas pääsen tuntemaan rakkautta! Mutta kun voiko sitä olla tuntematta kun ympärillä on salskea mies ja neljä maailman ihaninta tyttöä? Rakastan myös meidän kissaneitejä :) Ja tätä taloa ja mun sukua ja kavereita ja kohta mä taas vollotan täällä... :') Ylitsevuotava kiitollisuus ja rakkaus on kuin suihkulähde, josta loppumattomasti virtaa enemmän ja enemmän rakkautta. Malja ei kuitenkaan koskaan täyty.

Jos oikein kaivelen niin tunnen kyllä myös vähän ahdistusta...En niinkään suoraan vaikkapa ilmastonmuutoksesta, mutta ylipäätään yhteiskunnan paineista ja siitä mihin suuntaan tämä Suomikin menee, saati koko maailma. No se on vain ajateltava, että minä teen yksilönä parhaani ja kun muutkin tekee niin ehkä siitä hyvä tulee. Ser on kuin pieni mörkö sängyn alla...sitä ei näe eikä oikeastaan ole edes varma onko sitä, mutta sen ulkonäön voi kuvitella liiankin hyvin illan pimeinä tunteina. Pelolle ei vain saa antaa valtaa.

Näitä tunteita löytyy näköjään laidasta laitaan koko ajan. Ne on myös hyvä tiedostaa, koska se on polku itsesi kuuntelemiseen, joka taas vie kohti rehellistä, hyvältä tuntuvaa elämää :)
Mukavaa viikkoa kaikille!

Seuraava kysymys tulee tässä:


Tämä onkin mielenkiintoinen:)

Kysymykset ja kuvat ovat Hidasta elämää - Sanna Wikströmin "Voimauttavat kysymykset" -korttipakasta. Omat kortit saat ostaa Hidasta elämää-puodista tästä.  Hidasta elämää verkkosivusto: www.hidastaelamaa.fi

perjantai 12. heinäkuuta 2019

Mistä on hyvä parisuhde tehty?

Meillä on tänään yhdessäoloa 15 vuotta, joista avioliitossa 11 vuotta. Onnittelen itseäni ja puolisoani siitä! Sitten mietin miksi onnitella? Onko se onnenkantamoinen että tässä ollaan? Suuri osa nykypariskunnista eroaa jo tässä vaiheessa. Ehkä me vain sovitaan yhteen tai ollaan sittenkin tehty jotain oikein.

Viime vuonna meillä oli suhteellisen isot juhlat 10-vuotisen avioliittoitaipaleen kunniaksi. Tänä vuonna kävimme Haraldissa syömässä. Kävimme myös kävelyllä harjulla ja kiipesimme näköalatorniin, jossa kävimme alkuvaiheessa treffeillä. Aamukin alkoi jo ruusulla vuoteessa. Ihana mies <3




Isovanhemmillani on jo 60 vuotis hääpäivät takana, mietin väkisin, että kun nyt jo tuntuu, että välillä luen mieheni ajatuksia ja toisinpäin, mitä tämä on 60 vuoden yhdessäolon jälkeen? Kahdesta tosiaan tulee ikäänkuin yksi ;) Eikö sanota, että pitkään yhdessä ollut pari alkaa muistuttaa toisiaan ulkonäöllisesti? Tämä johtunee peililihaksista, jotka peilaavat toisen ilmeitä ja sen vuoksi samat piirteet korostuvat? Eleet alkavat muistuttaa toisiaan.

Sen kummemmin kantaa ottamatta siihen liittyykö itse avioliitto tähän mitenkään, niin pitkän ja onnistuneen parisuhteen takana on muutama seikka, jotka varmaan jo tälläkin lyhyehköllä, mutta silti suhteellisen pitkällä kokemuksella voin teillekin jakaa:

1. Jaetulla ykkössijalla on Rakkaus ja Kunnioitus. En osannut päättää kumpi näistä olisi ensimmäinen...voi kyllä myös olla, että rakkaus pitää sisällään kunnioituksen. Ilman kunnioitusta voi olla nimittäin vaikea rakastaa, en ainakaan itse osaa kuvitella rakkautta ilman kunnioitusta. Parisuhteessa. Toisaalta, kunnioittaa voi ilman rakkauttakin varmaan, mutta se taas ei ehkä ole mielekäs perusta parisuhteelle, jossa romanttisenkin rakkauden nälkä olisi tarkoitus sammuttaa. Pitkänlinjan kunnioittaminen kannattelee senkin hetken yli kun toinen on tunnekuohussaan tölväissyt jotain tyhmää eikä rakkaus roihua. Taas toisinpäin, kun toinen on mokannut tai aiheuttanut pettymyksen kolhaisten kunnioitusta, rakkaus paikkaa tilanteen ja tuo anteeksiannon. Jos jompikumpi näistä katoaa, tuppaa toinenkin katoamaan. Ja paikkaus onkin sitten paljon vaikeampaa kuin niiden menetys. Järkevintä on siis vaalia niitä, kun ne vielä kukoistavat.

2. Luottamus. Tämänhän kaikki tietää, se täytyy ansaita. Toisilla sen voi menettää vain kerran toisilla useamman. Siihen nivoutuu taas niin monta muuta asiaa...vilpittömyys, halu, teot, anteeksianto, katkeruus jne jne. Toimivassa parisuhteessa toiseen kuitenkin olisi hyvä pystyä luottamaan yhtä paljon kuin itseensä jos ei jopa enemmän ;)

3. Usko ja toivo. Ei sitä turhaan avioliittoon vihkimisessä toisteta: "Usko, toivo ja rakkaus, suurin niistä on rakkaus." Nämä ovat hyvinä aikoina niitä, jotka ylläpitävät unelmia, suuria suunnitelmia, positiivista ajattelua, iloista mieltä ja mielikuvaa yhteisestä vanhuudesta. Huonoina aikoina ne edustavat samoja asioita, mutta silloin niitä on entistä tärkeämpi tietoisesti tuoda esiin.

4. Joustavuus. Elämä ei aina mene parisuhteessakaan niin kuin suunnittelisi, joustaminen tuo tällöin liikkumatilaa. Joustavuus on hyväksi myös siinä, että kummallakin saa olla omiakin asioita, harrastuksia jne. Tällöinkin liikkumatila takaa kummallekin niin tärkeän oman ajan.

5. Inhimillisyys. Kun muistaa, että myös se rakas puoliso on "vain" ihminen. Kaikissa on asioita jotka ärsyttävät toista joskus. Virheistä (yleensä) oppii ja näin voimme kasvaa yhdessä lisää.

6. Tämä ei ehkä kuuluisi viimeiseksi, mutta yhdessä viihtyminen on tosi tärkeää! Että yhdessä on juteltavaa, tehtävää, nauramista, iloa ja ajanvietettä. Mitä sitä olla yhdessä jos ei ole mitään yhteistä mielenkiintoista asiaa jaettavaksi? Ei mitään tekemistä...


No tässä nyt oli äkkisiltään jotain mitä tuli mieleen parisuhteesta. Näistä kohdista ehkä jo huomaa, ettei parisuhde ole ihan itsestäänselvä asia...Se vaatii kyllä työtä, molemmilta. Yksin on mahdotonta pitää parisuhdetta pystyssä. Ja onneakin kyllä tarvitaan. Tästäkin syystä otan ilolla vastaan kaikki onnentoivotukset tulevaisuudenkin varalle :)



Elämä voi olla ihan täyttä ja hyvää ilmankin parisuhdetta, mutta mikä on sitten palkinto jos olet hyvässä parisuhteessa? Sinulla on aina joku jakamassa arjen ilot ja surut. Nauraminen on yhdessä ihanaa! Vierelläsi on aina ihminen johon luottaa ja jonka kanssa voi jutella mistä vaan. Kotitöitäkin voi olla puolet vähemmän ;) Saat antaa itsestäsi jollekin kaiken, ja vastaanottaa toiselta. Olla yhdessä, sellaisena kuin olet. Ja minulla on ollut jostain lapsuudesta asti haave toisesta "puoliskostani" ja tässähän se nyt näyttäisi olevan <3

Tässä sitten uskoa ja toivoa ja huumoriakin sisältävä kappale, joka fiilistelee aika kivasti pitkää yhteistä taivalta ja vielä itselleni niin rakkailla lavatansseilla :) Ihanaa päivää muillekin!


maanantai 1. heinäkuuta 2019

Mistä olen kiitollinen juuri nyt? (11/52)

Hyppäsitkö vasta mukaan? Klikkaa TÄSTÄ ja lue mikä on jutun juju ja lähde mukaan henkiselle
matkalle :)



Mahtavaa Kosmista naurua, HAhhhahaaHaaa. Pääsimme yhteen lempiteemoistani, kiitollisuuteen.
Jos et vielä ole kuullut vetovoimanlaista niin nyt kuulet. Se nimittäin liittyy kiitollisuuteen.

Eli, samanlainen vetää puoleensa samanlaista. Jos ajatuksesi jatekosi ovat positiivisia, vedät puoleesi positiivisia asioita ja elämä helpottuu. Olen kokeillut tätä pari kertaa hyvinkin pinnallisilla jutuilla, esim. parkkipaikan löytymisellä kirjaston pihasta: "Ihanaa että kirjaston pihassa on juuri minulle sopivasti tyhjä paikka" ja on se toiminut tai sitten on ollut tosi hyvä tuuri joka kerta :D

Tästä päästään siis kiitollisuuteen. Jos olet kiittollinen asioista, joita sinulla on, vedät puoleesi entistä enemmän yltäkylläisyyttä (ja jos mikään ei muutukaan niin ainakin olet tyytyväinen nykyisiin asioihin.) Ja ainahan asiat voisivat olla niin paljon huonomminkin. Tai ainakin aina on joku jolla on vielä kurjempaa...mikä ei sinänsä nostata mieltä, mutta auttaa konkreettisesti ymmärtämään omat kiitollisuuden aiheet.

Tässäpä sitten lista, mistä olen juuri nyt kiitollinen:
- Perheeni on kaikkeni
- Suku on paras
- Joudun taistella ennemmin ylensyöntiä kuin nälkää vastaan
- Olemme kaikki perusterveitä
- Elän maailmassa, jossa tietoa on saatavilla
- Elän Suomessa, missä minulle on mahdollistettu esimerkiksi opiskelut ja perheen perustaminen
- Olen saanut kasvaa iän myötä; tehdä nuoruuden virheeni, oppia niistä ja saada ne anteeksi
- Saan opettaa lapsianikin kunnioittamaan ja rakastamaan kaikkia tasavertaisina
- Olen saanut laajan tietomäärän äitiydestä
- Olen toteuttanut jo haaveitani ja niitä on vielä roppakaupalla jemmassa toteutettavaksi
- Mieheni on hyvä isä, mahtava puoliso ja yksinkertaisesti mahdottoman hyvä ihminen
- Saan toteuttaa itseäni eri tavoilla. Esim. tämä blogi, piirtelyt, näyttely, tanssi, laulu, työni jne jne.
- Mieheni on kestänyt ja jopa tukenut kaikenmaailman pika pika innostuksiani milloin mihinkin aiheeseen.
- Kotini on juuri minulle sopiva
- Olen löytänyt tyylini (se olikin aika pitkään hukassa...)
- Olen päässyt suhteellisen hyvin irti sokerista, suklaa on kyllä vielä pahe...
- Pidän itsestäni enkä edes häpeä myöntää sitä
- Olen kiitollinen, että ihan oikeasti toivon kaikille hyvää
- Nykyteknologiasta ja esimerkiksi lääketieteen kehittymisestä
- Ystävistäni <3
- Meillä on ehkä kaksi hassuinta kissaa mitä löytyy
- Elän maassa, jossa nainen on tasavertainen
- Minulla on itsemääräämisoikeus (josta pidänkin tiukasti kiinni.)
- Olen löytänyt luonnon luoman monipuolisen työvälineen sekä fyysisen terveyden että oman kasvuni tueksi. Luonto on hyvä lääkitsijä.
- Terveyteni on nyt paranemaan päin, luojan kiitos toimenpiteeni kolme viikkoa sitten meni hyvin. (tästä myöhemmin lisää...)
- Minulla on kiva läppäri, jolla tehdä omia juttuja, kuten blogia...
- Olen myös kiitollinen pienistä mukavuuksista, kuten Harry Potterista, parista oikein hyvästä tv- sarjasta sekä kauniista alusvaatteista (arjen luxusta)
- Siitä että minulla on mahdollisuus myös auttaa muita
- siitä, että löysin juuri kaupasta mitä parhainta minttu raakasuklaata, nam nam...
- Kerrankin olen tekstini kanssa oikeassa päivässä ja julkaisu ajallaan

Kuten huomaatte, kiitollisuuden aiheet voivat olla isoja tai pieniä, maallisia tai ikiaikaisia viisauksia sisältäviä elämäntotuuksia. Ja näitähän tulisi varmasti loputtomiin, mutta tämä lienee aika mielekkään kokoinen lista luettavaksi. Pääasia, että olet kiitollinen. Ja minä olen kiitollinen. Kiitos.

Kiitos myös siitä, että ymmärrätte minun olevan välillä kovin kiireinen kotiäiti, joten jotta pääsen jo tähän kellonaikaan nauttimaan tämän päiväisestä Milanon naisten paratiisin romantiikasta ja ihanasta italian kielestä, ymmärtänette minun lisäävän seuraavan kysymyksen tähän heti huomenissa. Kiitos!

Muoks: tässä sitten seuraava kysymys johdattamaan henkistä kasvuasi eteenpäin😊

tiistai 18. kesäkuuta 2019

Olenko elossa vai elänkö? 10/52

Hyppäsitkö vasta mukaan? Klikkaa TÄSTÄ ja lue mikä on jutun juju ja lähde mukaan henkiselle
matkalle :)




Olen huomannut näitä kortteja nostaessa, että välillä tällainenkin yksinkertaisen oloinen kysymys onkin
piilotettu ujuttamaan mieleen elämän tärkeitä oivalluksia...


No tässähän hyvinkin helposti voidaan heti todeta, että aikaa kuluu aika paljon siihen, että teen asioita,
jotka pitävät minut hengissä. Tiedostamatta ja ihan tiedostaen. Hengitän, syön, juon, teen osani joko
kotona tai töissä, että saadaan leipää pöytään ja pidetään koko perhe hengissä itsemme mukaan lukien.
Huolletaan asuntoa, ostetaan vaatetta, Suomen talvi on kylmä.


Sitten aletaan pohtia, että niin, kyllähän sitä pärjää vähemmälläkin kuin mitä itsekin teen. Ei sen
lämpimän vaatteen tarvitse olla viimeisintä muotia eikä edes ehjä, jotta ihminen selviäisi. Kodin ei
tarvitse olla sisustettu, ennenvanhaan luola ajoi saman asian. Piti hengissä.
Toisin sanoen aika moni asia, jota alkuun ajatteli '"hengissä selviämiseksi" -tekemisenä, onkin asia,
joka saa minut kokemaan olemassaoloni jossain määrin miellyttäväksi. Saan kehittää itseäni, saan
nauttia kauniista asioista. Nykyajan mukavuudet ovat nimenomaan juuri sitä, nykyajan Mukavuuksia,
joilla ei oikeasti ole mitään tekemistä hengissä selviämisen kanssa.


Toisaalta, nykyään on myös paljon "nykyajan mukavuuksia", jotka vaikeuttavat perinteistä hengissä
selviämistä...jos et ole järjestelmässä mukana, et saa terveyspalveluita. Tämä voi olla aika kohtalokasta.
Jo pelkkää luottotietojen menetys vaikeuttaa päivittäisten asioiden hoitamista, koska tarvitset yleensä
sähköisiä pankkitunnuksia joka paikkaan ja käsittääkseni niidenkin saaminen on hankalaa ilman
luottotietoja. Puhumattakaan puhelinliittymistä jne. Toki ne eivät suoraan ole elintärkeitä, mutta täytyy
sanoa, että vaikeaksi menisi perus asioiden hoitaminen ilman näitä.


Jos ryhtyisi omavaraiseksi kaiken suhteen niin silloinhan nämä asiat ehkä yhdistyisi? Riippuu vähän
mitä kukakin pitää asiana, joka saa sinut itsesi tuntemaan olevasi elossa. Toiselle se on joku extreme
harrastus, jossa rikotaan rajoja, toiselle voi riittää kasvimaan möyhiminen. Eikös nykyään aika paljon
yleistynyt nuorison viiltelykin liity tähän, että kun mikään ei tunnu miltään niin tuotetaan jonkinlaista
kipua, joka täyttää tyhjiön? Ihminen kaipaa myös tunteita. Muutenhan millään ei ole mitään väliä.
Ne kasvattavat meitä elämässä, välillä niin tuskallista kuin se onkin. Nyt tuli myös mieleen, että
saattaisiko tällaiseen asiaan liittyä myös esimerkiksi tunnesyöminen...?
Saadaan aikaan jonkinlainen mielihyvä...


No nyt lähti sitten ajatus rönsyämään :D


Jälleen keskityn kortin kysymykseen "teetkö enemmän"... Vaikea sanoa. Jos nyt käytetään tuota yllä
pohdittua ajatusta siitä mitä ihminen ihan oikeasti tarvitsee pysyäkseen elossa ja mitä teen sen eteen,
käy kysymys todella yksinkertaiseksi. Suurin osa kaikesta mitä teen on aika turhaa hengissä selviämisen
kannalta. Aika noloa. Kaikki mitä teen onkin "turhaa" :D


No tämä kannattaa tietenkin ajatella niin, että olen siitä onnellisessa asemassa, ettei minun tarvitse
käyttää kaikkea aikaani hengissä selviämiseen vaan saan todella myös nauttia elämästä, oppia siitä,
auttaa muita. Eikö se juuri ole elämäntehtävä? Elämäntehtävä ei ainakaan voi olla vain selvitä hengissä,
koska silloin kukaan ei toteuttaisi sitä, kaikki me täältä kuollaan kuitenkin.


Suurin osa minun tekemisestäni joko parantaa elämänlaatuani tai kehittää itseäni. Olen joskus miettinyt,
miten vanhat ihmiset ovatkin ehtineet kokea niin paljon... itsestä kun joskus nuorempana tuntui ettei
minulle ainakaan koskaan tapahdu mitään. No nyt on pian 34 vuotta elämää takana ja kyllä tästä jo
yhden kirjan kirjoittaisi ;) Kummasti maailma ei vain lillu eteenpäin, asioita tapahtuu, halusi tai ei.
Kaikki arkisetkin tapahtumat laajentavat maailmankuvaa, näkemystä, suvaitsevaisuutta.


Ja vaikka tässä nyt on toivottavasti vuosia enemmän edessä kuin takana, niin kyllä jo tällä kokemuksella
olen huomannut sen arjen nimenomaan opettavan ja tuovan sen tunteen, että olen elossa. Varsinkin
asiat, jotka ovat merkityksellisiä minulle, ruokkivat luonnettani, silloin loistan. Illalla kun istun sohvalle,
mietin päivän tapahtumia, näen lapset nukkumassa, oikaisen itsekin selkää ja kaikessa siinä
rauhallisuudessa huomaan eläväni aika täyttä elämää.


Kahden viikon päästä uusi kysmys:




Kysymykset ja kuvat ovat Hidasta elämää - Sanna Wikströmin "Voimauttavat kysymykset" -korttipakasta.
Omat kortit saat ostaa Hidasta elämää-puodista tästä.  
Hidasta elämää verkkosivusto: www.hidastaelamaa.fi

maanantai 3. kesäkuuta 2019

Voimauttavat kysymykset 9/52

Hyppäsitkö vasta mukaan? Klikkaa TÄSTÄ ja lue mikä on jutun juju ja lähde mukaan henkiselle matkalle :)




Huomasin tämän olevan harvinaisen vaikea kysymys...olen nyt hanmotellut tätä kirjoitusta useamman kerran, mutta en tunnu pääsevän puusta pitkään. Minun on jotenkin vaikea käsitellä tätä "keskitynkö enemmän"... 

Mistä tietäisin edes että keskittyisin enemmän siihen miltä elämäni näyttää kuin tuntuu? Nämähän kulkevat osittain varmasti käsi kädessä. Usein hyvältä ulospäin näyttävä myös tuntuu hyvältä. Pääsen tästä rehellisyyteen...Voisin siis kysyä elänkö itselleni rehellistä elämää? Jos elän itselleni rehellisesti, voin myös hyvin ja elämä tuntuu hyvältä. Näin ajattelisin. Ja näin pyrin myös tekemään.


Aloin pohtia ensin, että kyllähän sitä ihmiset tekee varmaan aika paljon asioita ulkokuoren kiillottamiseen(kin), nämä asiat eivät oikeastaan kulje kovin kaukana toisistaan. Usein asiat, jotka kiillottavat ulkopintaa, ovat myös niitä, jotka saavat oman elämän tuntumaan kivalta. Meikkaaminen, ei muuta fyysistä oloa, mutta ilman peiliä tai muita ihmisiä en osaisi edes ajatella, että kauneusihanne olisi jotain muuta kuin oma tuttu naama, silti siitä tulee hyvä olo ja saa fiiliksen itsevarmemmaksi. Kumpaan tämä siis kuuluu? Jos mietitään autanko muita siksi, että he saisivat minusta paremman käsityksen niin en missään nimessä. En myöskään osta autoa siksi, että naapurit kuvittelisivat minulla olevan jotenkin yltäkylläisesti kaikkea, eli jos pihaan ilmestyy joku Jaguar niin sitten meille on ilmaantunut ihan törkeesti fyffeä jostain :D Ei, kyllä viime vuosikymmenellä ensimmäiset valonsa nähnyt Caddy max ajaa meidän perheen asiaa paremmin, se on kätevä ja voin sanoa nauttivani sen suomasta arjen helppoudesta :) 

Olennaista ei toisaalta ollutkaan se, teenkö sitä vaan keskitynkö siihen enemmän kuin siihen miltä elämäni tuntuu? Ja nyt voin ihan rehellisesti sanoa, että en keskity. Pidän itseäni melko käytännönläheisenä ja pyrin tekemään elämästäni helppoa. Silloin asiat usein ohjautuvat juuri siihen suuntaan, että on pakkokin keskittyä siihen miltä se elämä tuntuu! Ja ilokseni voin kertoa, että hyvältä tuntuu :) Mitä nyt välillä on aivot solmussa kaikesta siitä analysoinnista ja pohdinnasta jota harrastan, mutta se taas ei liity myöskään ulkopuolelle joltain näyttämiseen.

Ja voihan joku myös näyttää tietentahtoen ulospäin huonommalta kuin oikeasti on herättääkseen muissa tunteita tai saadakseen apua tai sääliä tms. Sitä ei varmaan voi kutsua ulkokuoren kiillottamiseksi. Silloin ei kyllä ole myöskään itselle rehellinen, mutta toki sillä voi saada elämäänsä jotain kaipaamaansa, huomiota tms, jolloin ehkä se elämä tuntuu oikeammalta...

No itse en koe näin kuitenkaan toimivani, paitsi kerran kuussa kun vaadin vähän ylimääräistä hellää hoivaa ja sääliä ;) No ei vaineen...xD

Tjaa tässä olikin näköjään mennyt yksi ylimääräinen kaksi viikkoinen...aika menee niin nopsasti, hupsista hei  :D Palaan toivottavasti seuraavaan kysymykseen kahden viikon kuluttua, Nythän on alkamassa hellejaksokin! Ihanaa kesää kaikille! Ja kysymys kuuluu:


Kysymykset ja kuvat ovat Hidasta elämää - Sanna Wikströmin "Voimauttavat kysymykset" -korttipakasta. Omat kortit saat ostaa Hidasta elämää-puodista tästä.  Hidasta elämää verkkosivusto: www.hidastaelamaa.fi




sunnuntai 26. toukokuuta 2019

Synnytysväkivalta ja sen kaksi puolta.

Viime viikkoina on mediassa keskuteltu näkyvästi äitien kokemasta synnytysväkivallasta.  #metoo kampanja, "minä myös synnyttäjänä", nostaa esiin äitien kokeman "synnytysväkivallan" kokemisen epäoikeudenmukaisuuden. Tähän kuuluvat toimenpiteet, jotka toteutetaan rutiinisti vanhemmilta kysymättä. Usein näihin lukeutuu esimerkiksi kalvojen puhkaisua tai välilihan leikkausta, jotka usein ovat henkilökunnalle arkipäiväisiä asioita, mutta voivat aiheuttaa äidille hyvinkin "poljetun" olon, erityisesti, jos äidillä on eriävä ajatus toimenpiteiden tarpeellisuudesta.



Aiheen henkilökohtaisuus ja sen valtava merkitys sekä synnyttäjälle itselleen, että kätilölle jokapäiväisessä työssään takaa sen, että keskustelu on ollut vähintäänkin rumaa. Valitettavan usein kommenteissa tai jopa itse artikkelissa on joutunut lukemaan, kuinka pitäisi olla vain tyytyväinen, että lopputulos on hengissä oleva vauva. Tämä osoittaa vain sen, että näin ajattelemattoman lauseen heittävä kommentoija ei ole ymmärtänyt kampanjan ajamaa asiaa. Kukaan, ei kampanjan järjestäjät, ei kätilöt, eikä varmasti äiditkään toivoisi, että vastuu kaikesta tiedosta siirrettäisiin äidille, kätilöt vain seisoisivat vieressä tekemättä mitään. Kukaan ei halua eikä tavoittele paluuta keskiajalle tai lapsikuolleisuuden nousua. Ei.

Kaikilla ryhmillä on sama tavoite. Kaikki tähtäämme terveeseen vauvaan ja hyvään synnytyskokemukseen, joka täyttyessään edistää äidin äidiksi kasvamista, varhaista vuorovaikutusta ja lujittaa koko perheen yhteenkuuluvuutta. Kaikki tähtäävät nykyajan vaatimuksia vastaavaan synnytyskokemukseen turvallisuudesta tinkimättä. Kätilön työ on tukea äitiä synnytyksessä, toimia osaavana ammattilaisena takaamassa turvallista synnytystä kaikkien kannalta, äiti on kuitenkin ohjaksissa omassa synnytyksessään. Synnyttäminen on yhteistyötä.

Miten tästä sitten saatiin tällainen sota aikaiseksi? Osa hoitohenkilökunnasta on ottanut nokkiinsa ja usein keskusteluun vedetään jälleen (kuten kaikissa muissakin ääripäänkeskusteluissa) marginaaliset potilastapaukset, joissa vauva on todella kuolemassa ja äiti ei suostu keisarinleikkaukseen... Tiedän, että oma kokemukseni synnytyssalissa työskentelystä on lyhyt, mutta tuon 9kk aikana, jonka olen ollut harjoitteluissa ja töissä, ei kohdalleni sattunut yhtäkään, en myöskään tuona aikana kuullut muille tulleen yhtäkään tällaista. Sen sijaan tänä aikana tuli muutamiakin matka/kotisynnytyksiä, Tosi monta venäläistä synnyttäjää sekä muutama yllätysäiti, jotka eivät tienneet olevansa raskaana. Haluan tuoda esiin, että näitä kaikkia pidetään tosi harvinaisina, mutta niihin törmäsin useammin kuin kerran lyhyen kokemuksenikin aikana. Kyseessä lienee siis todella todella poikkeuksellisen harvinainen ryhmä? Vai mitä mieltä kätilöt olette? minun harjoitteluista ja töistä on jo vuosia, joten onko asia nykypäivänä muuttunut tuohon suuntaan huomattavasti enenevissä määrin?

Jos pysytään nyt kuitenkin jokapäiväisissä synnytyksissä...miksi henkilökunta otti tämän itseensä? Eikö meidän tehtävämme ole taata äidille turvallinen ja hyvä synnytyskokemus? Kukaan tuskin saa hyvää kokemusta jos tuntee tulleensa poljetuksi, jos kokee, että häntä ei kuunneltu tai hänen arvomaailmaansa pilkataan tai epäsuorasti piikitellään. Emmekö me ammattilaisina osaa ilmaista itseämme toista kunnioittavalla tavalla?

Kun äiti otetaan vastaan synnytyssaliin, voi tilanteet olla hyvin erilaisia. Toiset ovat jo pää puoliksi syntyneenä, kun toisilla on synnytys vasta vähän käynnistymässä. Tämä ymmärrettävästi luo hyvin erilaisia vastaanotto tilanteita myös kiireydeltään. Jos synnytys on vasta käynnistymässä, ehditään äidin kanssa varmasti suunnitella ja kuulla hänen toiveitaan ja arvojaan enemmän kuin äidiltä joka ehtii juuri sisään, että saadaan vauvasta koppi. Jokainen äiti ja tilanne on niin erilainen. Ja jokaisen kanssa kätilö varmasti tekee parhaansa. Kyse on siis toimintamalleista, jotka kätilö ja äiti näkevät eri silmin. Ongelmahan syntyy vasta, jos äidillä on ollut eri toiveet joita kätilö ei kunnioita joko oman näkökulmansa vuoksi tai epähuomiossa ohittaa nämä.

Lopputulokseen vetoaminen, että lapsi on hengissä on tässä keskustelussa sama kuin sanottaisiin puukotuksen uhrille, että älä valita, sinä olet hengissä. Tottahan sekin on, ja varmasti kukin tahollaan on lopputuloksesta kiitollinen. Se ei silti tarkoita, että teko olisi oikeutettu. Puukotuksen uhri tekee rikosilmoituksen ja epäoikeudenmukaista kohtelua kokenut synnyttäjä saa ilman dissausta tehdä aiheellisen valituksen.



Tässä on peiliin katsominen meillä ammattilaisilla. Miksi äidit, jotka toivovat omia arvojaan kunnioitettavan tai ehkä luonnonmukaisempaa synnytystä, joutuvat raskausajan pelätä sairaalan vastaanottoa, vaikka harvemmin kai ammattilaiset ihan päin naamaa dissaa...? Eihän? En voisi uskoa sitä. Miksi kätilöistä on yleistetty päällepäsmärikuva? Miksi osa äideistä pelkää, että heitä ei kuunnella ja valmistautuvat synnytykseen kuin taisteluun? Ja niin he tekevät, olen jutellut lukuisten äitien kanssa ja tämä sama asia nousee esiin usein. Tämä lisää äidin stressitasoa ja vaikuttaa epäsuotuisasti vauvaan. Jostain nämä mielikuvat ovat alunperin tulleet ja jokin niitä pitää yllä edelleen. (Täytyy sanoa, että itse olin viimeisimpäni kanssa valmentautunut hypnosynnytykseen ja sain itse hyvän vastaanoton. Sääli vain, että istukkani päätti osittain irrota liian aikaisin, joten menimme suoraan sektiosaliin.)

Muutos lähtee sairaalan sisältä, sen vuoksi sanon, että katsotaan peiliin. Vaatisiko tämä muuta, kuin suvaitsevaisuutta, toisen arvostamista ja normaalia kanssakäymistä? Suurin osa asiakkaista osaa neuvotella tarpeen tullen, etenkin jos hänelle on osoitettu ymmärrystä ja kunnioitusta sairaalaan tullessa. Yhteistyö on helpompaa kun osapuolien välillä vallitsee molemminpuolinen kunnioitus! Jos neuvotteluille ei ole aikaa, on aika järjestettävä automaattisesti mahdollisimman pian synnytyksen jälkeen keskustella asia niin monta kertaa vanhempien kanssa läpi kuin tarve vaatii. Henkilökunta voi myös pyytää anteeksi, jos on tullut kävelleeksi toisen yli. Vilpitön anteeksipyyntö on usein riittävä äideille, hekin tietävät, ettei kukaan halunnut pahaa. Samalla on ehkä sopiva hetki nostaa positiiviset asiat esiin, eli se hengissä oleva ihana vauva. Ei huonoja kokemuksia poistaen vaan yksinkertaisesti positiivisia asioita korostaen.

                                              "Vaatisiko tämä muuta, kuin suvaitsevaisuutta, 
                                                 toisen arvostamista ja normaalia kanssakäymistä?"

Omat synnytyskokemukseni ovat monenkirjavat. Olen ollut useammassa sairaalassa. On alatiesynnytystä ja sektiota. Kaksi lapsistani olisi varmasti kuollut ilman ihan mahtavaa henkilökuntaa ja kehittynyttä lääketiedettä. Matkalleni osui paljon kätilöitä ja lääkäreitä, työkavereitanikin, jotka keskustelivat, kertoivat ja ottivat ihan mahtavasti huomioon. Kiitos siitä! Olette korvaamattomia. Lopputulos on onnistunut kaikkien neljän kohdalla.

Valitettavasti olen kohdannut synnyttäjänä myös vähättelyä ja Toiveideni ohittamista...näen asioiden molemmat puolet...ymmärrän miksi näin on käynyt, enkä syytä siitä ketään, mutta omallekin kohdalleni osuneet asiat ovat sellaisia, joissa on kyse ihan vain sanamuodoista tai yksinkertaisesti toiseen vakavasti suhtautumisesta. Omalla kohdallani nämä olisi ollut vältettävissä hyvin helposti. Kyllä, kannatan siis keskustelun avaamista. Toivon, että me ammattilaiset lähdemme muuttamaan asennettamme yleisellä tasolla luoden turvallisen ilmapiirin myös äideille, jotka eivät "vain heittäydy" järjestelmän vietäväksi. Toivomme, että he voivat jatkossakin tulla turvalliseen paikkaan synnyttämään omia arvojaan polkematta. Me voimme kehittää itseämme, koska me olemme rautaisia ammattilaisia ja se luo vain entistä vahvemman pohjan ammattikuntani ihan mahtavalle työnkuvalle.

Ymmärrys luo luottamusta, luottaen äiti on rennompia ja synnytys sujuu paremmin. Kaikki voittavat!




Tauko blogissa ja kohdun poisto

Ensimmäisenä kerron, että minulla on isoja pyöriä lähtenyt liikkeelle. Olen tehnyt elämäntapamuutosta tähän kotiäitiarkeeni ja lisäksi perus...